Niitä kutsutaan Poliittiseksi Sodankäynniksi. Poliittinen sodankäynti yleensä otetaan pehmeästi vastaan, sillä sitä kuvitellaan olevan samaa taistelua mitä käydään maan sisällä puolueitten välillä. Se kuulostaa hyvin pehmeältä ja vaarattomalta. Miksi niin? Suomi on oikeusvaltio, Suomen valtion laki kieltää toisen puolueitten tappamisen.
Neuvostoliitossa ja jopa nykypäivän Venäjällä ei ole sellaista suojaa, sillä Venäjällä ei ole demokratian periaattteita kunnioittava maan hallitusta. Venäjällä on enemmän roistovation diktatuuri hallitus, jonka johtajat eivät paljonkaan piittaa jso heidän alooittamassa Ukrainan sodassa kuolee 150-200 tuhatta Venäläistä.
Poliittinen Sodankäynti On Jatkuvaa
- Poliittinen sodankäynti on vihamielisten poliittisten keinojen käyttöä pakottaakseen vastustaja tekemään oman tahtonsa.
- Termi poliittinen kuvaa laskettua vuorovaikutusta hallituksen ja kohdeyleisön välillä, mukaan lukien toisen osavaltion hallitus, armeija ja/tai yleinen väestö.
- Hallitukset käyttävät erilaisia tekniikoita pakottaakseen tiettyjä toimia saavuttaen siten suhteellisen edun vastustajaan nähden.
- Tekniikat sisältävät propaganda- ja psykologisia operaatioita (“PsyOps”), jotka palvelevat kansallisia ja sotilaallisia tavoitteita.
- Propagandalla on monia näkökohtia ja vihamielinen ja pakottava poliittinen tarkoitus.
- Psykologiset operaatiot on tarkoitettu strategisiin ja taktisiin sotilaallisiin tarkoituksiin, ja ne voivat olla tarkoitettu vihamielisiä sotilas- ja siviiliväestölle.
Toisen Kova Vääntö tai Runttaus Alas Maahan
Poliittisen sodankäynnin pakkoluonne johtaa vastustajan poliittisen, sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tahdon heikentämiseen tai tuhoamiseen ja valtion etujen mukaisen toimintatavan pakottamiseen.
Poliittiseen sotaan voidaan yhdistää väkivaltaa, taloudellista painostusta, kumouksellisuutta ja diplomatiaa, mutta sen pääasiallinen puoli on “sanojen, kuvien ja ajatusten käyttö”.
Näiden pakkokeinojen luominen, käyttöönotto ja jatkaminen ovat kansakuntien valtionhallituksen tehtävä ja toimivat mahdollisena korvikkeena suoremmille sotilaallisille toimille.
Esimerkiksi taloudellisten pakotteiden tai kauppasaartojen kaltaisten menetelmien tarkoituksena on aiheuttaa tarvittavaa taloudellista vahinkoa poliittisen muutoksen pakottamiseksi.
Poliittisessa sodassa käytettävät menetelmät ja tekniikat riippuvat valtion poliittisesta visiosta ja kokoonpanosta. Käyttäytyminen vaihtelee sen mukaan, onko valtio totalitaarinen, autoritaarinen vai demokraattinen.
Poliittisen sodankäynnin perimmäisenä tavoitteena on muuttaa vastustajan mielipiteitä ja toimia oman valtion eduksi käyttämättä sotilaallista voimaa.
Tämän tyyppisellä järjestäytyneellä taivuttelulla tai pakotuksella on myös käytännön tarkoitus pelastaa ihmishenkiä välttämällä väkivallan käyttöä poliittisten tavoitteiden edistämiseksi.
Niinpä poliittiseen sodankäyntiin kuuluu myös “taiteen rohkaiseminen ystävien ja masentuneiden vihollisten rohkaisemisesta, avun saamisesta asian hyväksi ja vihollisten hylkäämisen taitoon”.
Yleensä poliittinen sodankäynti erottuu vihamielisyydestään ja mahdollisuuksistaan. eskaloituminen; mutta ihmishenkien menetys on hyväksytty seuraus.
Venäjällä Räjähti Valtavan laaja poliittinen Sota Venäjän Oikeusvaltion periaatteita vasten Vuonna 1917.
Poliittisen Sodan myyräntyö oli käynyt ainakin 27 vuotta ennen kuin se räjähti veriseen sotaan.
Sosialistivallankumouksellinen Puolue
Lähde. Wikipedia.
Sosialistivallankumouksellinen puolue (ven. Па́ртия социали́стов-революционе́ров, Partija sotsialistov-revoljutsionerov), lyh. SR, josta venäjäksi lausutuista kirjaimista [es er] sosialistivallankumouksellisen rinnakkaisnimitys eserrä, oli ennen vuoden 1917 lokakuun vallankumousta Venäjän suurin ja tärkein vasemmistopuolue.
Sosialistivallankumouksellisten historia. Puolueen synty
1890-luvulla syntyi eri puolille Venäjää populistisia sosialistiryhmiä, jotka olivat saaneet vahvoja vaikutteita 1800-luvun populististen narodnikkien aatteista. Ryhmien tunnettuja johtajia olivat mm. Jekaterina Breško-Breškovskaja, Viktor Tšernov, Grigori Geršuni, Nikolai Avksentjev, Aleksandr Kerenski ja Jevno Azef.
Merkittävimmäksi muodostui ”Venäjän työläisten poliittisen vapautuksen rintama”, jonka perustivat Breško-Breškovskaja ja Grigori Geršuni 1899. Vuonna 1901 populistiset sosialistiryhmät yhdistyivät Sosialistivallankumoukselliseksi puolueeksi. Sen lehteä toimitti ja puolueohjelman laati Viktor Tšernov.
Tavoitteet
Tavoitteena oli sosialisoida maaomaisuus ja jakaa se uudelleen talonpojille. Bolševikit sen sijaan ajoivat maan kansallistamista, ja heidän politiikkansa oli muutenkin teoreettisempaa kuin sosialistivallankumouksellisten, joka ei pohjautunut Karl Marxin ja Vladimir Leninin ajatuksiin. Sosialistivallankumouksellisuus oli suosittu maaseudun köyhien pienviljelijöiden parissa, mutta kannatuspohjaa laajentaakseen johtajat muunsivat liikkeen sanomaa 1890-luvulla tapahtuvan nopean teollistumisen aikoihin myös vähälukuiselle teollisuustyöväestölle sopivaksi.
Poliittinen terrori
SR:llä oli myös terroristisiipi, joka teki satoja poliittisia murhia. Se oli vastuussa sisäministeri Dmitri Sipjaginin 1902 ja Ufan kuvernööri N. M. Bogdanovitšin 1903 tapahtuneista murhista. Terrorin lisäksi ohjelmaa kuului agitaatio hallitusta vastaan maaseudulla.
Taisteluorganisaatiota johti Grigori Geršuni, mutta hänen varamiehensä Jevno Azef oli Venäjän salaisen poliisin eli ohranan palveluksessa ja Geršuni pidätettiin Bogdanovitšin salamurhasta 1904. Sen jälkeen Azef nousi terroriosaston johtoon ja järjesti sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen murhan 1904 ja pappi Georgi Gaponin murhan 1906 mutta oli samaan aikaan myös ohranan palveluksessa.
Syksyllä 1911 eserrä Dmitri Bogrov murhasi sisäministeri Pjotr Stolypinin. Myös Bogrov oli samaan aikaan ohranan palkkaama. Puolueesta erotettiin 1906 terrorismia vieläkin innokkaammin ajanut radikaalisiipi eli maksimalistit, jotka muodostivat Sosialistivallankumouksellisten maksimalistien liitto -nimisen lyhytikäisen oman puolueen.
Paholainen ja Karl Marx Kirja. The Devil and Karl Marx by Paul Kengor
“Kommunismi alkaa sieltä, mistä ateismi alkaa”, julisti Marx. Kommunistisen manifestissa hän ja Engels huomauttivat:
“Kommunismi kumoaa ikuiset totuudet, se kumoaa kaiken uskonnon ja kaiken moraalin.”
Marxin ja Engelsin apostolit ottivat sen sydämeensä. Kommunistisella Venäjällä varsinkin bolsevikit tarttuivat keihääseen.
“Uskontoa vastaan on julistettava taistelu kuolemaan”,
Niin sanoi Pravdan perustajatoimittaja ja yksi Leninin ja Stalinin johtavista luutnanteista Nikolai Bukharin, lisäten neuvoja,
“Me kohtaamme uskonnot pistimen kärjellä.”
Bukharin puhui bolsevikkien puolesta:
“Uskonto ja kommunismi eivät sovi yhteen, ei teoreettisesti eikä käytännössä. … Kommunismi on ristiriidassa uskonnollisen uskontojen kanssa.”
“‘Uskonto on kansan oopiumia’, sanoi Karl Marx. Kommunistisen puolueen tehtävänä on tehdä tämä totuus ymmärrettäväksi mahdollisimman laajalle työväenjoukoille.”
Bolsevikit tekivät juuri niin. Kommunistit maailmanlaajuisesti tekisivät juuri niin. Sellainen oli Marxin testamentti ja ateistinen perintö. Yksi kommunististen hallitusten julmimmin rajoittaminen ihmisten oikeuksista oli ja on edelleen vapaus palvoa Elämän Luojaa, jota kommunistit ovat aina ja kaikkialla hyökänneet villin kiihkeästi ja omistautuneesti. Tietyssä mielessä on outoa, että ateistiset kommunistit tunsivat olevansa niin kuoleman uhattuna, kun heidän kansansa uskoi johonkin, jota he väittivät, ettei ollut olemassa.
Silti kommunistit eivät vain välittäneet sellaisesta Elämän Luojan palvonnasta, vaan heistä tuli täysin pakkomielisiä sen lopettamiseksi.
Usko Elämän Luojaan, kunnioitusta Elämän Luojan Luomakunnalle, esti totalitaarisen halun muuttaa ihmisluontoa. Kaikkivaltias EL Shaddai, (Jumala) oli kilpailija kommunistiselle ihmisen ruumiin, mielen ja hengen hallitukselle, jonka Marx ja Lenin halusivat määritellä uudelleen omaksi kuvakseen. Toisin sanoen kommunistit tunnustivat oikein, että usko Elämän Luojaan oli suurin uhka ja este.
Karl Marxin ja Vladimir Leninin kirjoituksille myönnettiin pyhä asema. Neuvostovaltiossa ja muissa kommunistisissa hallituksissa nämä kirjoitukset olivat tehokkaasti korvanneet Raamatun julkisessa elämässä ja niin monen kommunistin elämässä kaikkialla. Ne muodostivat uuden Ateistien ”pyhän” Raamatun.
Mihail Gorbatšov Tuomitsi Karl Marx Kommunismi Uskonnon Neuvostoliitossa
Mihail Gorbatšov tuomitsi ilmiön. Neuvostoliiton keskuskomitean täysistunnossa 25.–26. heinäkuuta 1991 (yksi viimeisistä tällaisista istunnoista pian kuolevassa Neuvostoliitossa) Gorbatšov pilkkasi sitä, mitä hän osuvasti kutsui,
“kommunistiseksi fundamentalismiksi” ja sanoi, että Neuvostoliitossa marxilaisleninismin kirjoitukset oli muutettu “kanonisten tekstien kokoelmaksi”.
Kiitos Koti Uskonto Isänmaa vierailusta, ja lukemalla tämän kirjoituksen. Mitä Ovat Valtioitten Poliittiset ja Henkisesti Voima Taistelut?
Lisää lukemista samasta aiheesta löytyy seuraavasta lenkistä, MISSÄ TASOLLA SOTA JA TAISTELUT ILMESTYVÄT. https://kotiuskontoisanmaa.com/2024/07/11/missa-tasolla-sota-ja-taistelut-llmestyvat/